Jouluhan on aikaa, jolloin koko perhe on kokoontunut yhteen viettämään yhteistä aikaa. Isä on hakenut kuusen, joka on koko perheen voimin kivasti koristeltu. Lapset ovat odottaneet joulupukin tuloa kuin kuuta nousevaa: kaikki joulukalenterin suklaat on syöty jo ajat sitten. Äiti on laittanut kystä kyllä, ja kohtapa sieltä jo isovanhemmat tulevatkin, sitten voidaan käydä yhteiseen joulupöytään. Ja niin edelleen.
Siksi onkin usein tapana toivottaa hyvää, mukavaa, rauhallista, iloista tai rentouttavaa joulua. Toivottamisessa ei toki sinänsä ole mitään pahaa, ja nuo sanathan ovat synonyymeja toisilleen. Mutta on paljon sellaisia ihmisiä ja perheitä, joiden joulu ei ole mitään edellä mainituista.
Joulun viettoon ladatut odotukset ja se, että perheellä on vihdoin aikaa viettää sitä yhteistä laatuaikaa, voivat olla myös pelottava yhdistelmä. Pitkinä vapaina myös pinna ehtii kiristyä. Ehkäpä pomo antoi iskälle tai äiskälle joululahjaksi lopputilin tai ollaan muuten vain syystä tai toisesta pettyneitä siihen, ettei joulu suju niin kuin pitäisi. Muun muassa tällaisissa tilanteessa voi korkki helposti lennähtää auki. Poliisi saa tunnetusti tavallista enemmän kotihälytyksiä erilaisten juhlapäivien aikaan: joulu on yksi niistä.
Julkisuudessa käydään aika ajoin keskustelua alkoholin hinnankorotuksesta ja sen mahdollisesta vaikutuksesta kulutukseen. Näkemyksiä on ainakin kaksi, ja molemmilla on omat kannattajansa ja vastustajansa. Aiemmin ihmettelin sanontaa, jonka mukaan viina on viisasten juoma. Vasta myöhemmin ymmärsin sen tarkoittavan sitä, että vain viisaat ihmiset osaavat juoda niin, ettei siitä aiheudu haittaa ympäristölle tai muille ihmisille.
Jos useammat ihmiset osaisivat juoda viisaammin, muuttuisi ainakin kaksi asiaa: turvakotien jouluruuhkat hellittäisivät, ja meillä olisi paljon vähemmän sellaisia aikuisia ja lapsia, joiden tarvitsee pelätä joulun tuloa. Pelätä siksi, että heidän kokemuksensa mukaan se sisältää aivan jotain muuta kuin iloa ja rauhaa.
Voisihan sen tipattoman tammikuun vaihteeksi aloittaa viikkoa aiemmin, tai ainakin läträtä tavallista vähemmän, miten olis?
Mahdollisimman hyvää joulua kaikille lukijoilleni! :)
maanantai 20. joulukuuta 2010
tiistai 30. marraskuuta 2010
Ihan vaan pikkupikkujoulut
Ne ovat täällä taas, nuo kaiken kansan odottamat ja rakastamat pikkujoulut – mahtavaa. Vihdoinkin päästään purkamaan ja laukomaan ääneen kaikki ne asiat, jotka ovat koko vuoden kuplineet pinnan alla ja aiheuttaneet kireyttä työyhteisössä. Kyllä siinä ilmapiiri puhdistuu.
Pikkujoulujen kyseessä ollessa konsepti kannattaa pitää mahdollisimman yksinkertaisena: raahataan porukka samaan tilaan samaan aikaan ja varmistetaan, että siellä riittää ruokaa ja, mikä tärkeintä, alkoholipitoista juomaa. Joskus pikkujouluissa voi olla jopa järjestettyä ohjelmaa: ellei paikalle raahata stand up –koomikkoa, niin voidaan kisailla siitä, kuka pääsee nolaamaan itsensä kaikkien yhteisessä, kivassa tonttuleikissä. Myös pukeutuminen on tärkeä osa pikkujouluja: räväkän pomon kraka soittaa joululauluja: naisten asuvalinnoissa puolestaan on havaittavissa ripaus hutsahtavuutta; tai niin miehet ainakin toivovat.
Ensin syödään, jottei viina mene niin pahasti päähän. Sitten nostellaan maljoja. Ensimmäinen nostetaan pomolle, joka todetaan mitä parhaimmaksi esimieheksi. Sitten sihteerille, joka on esimerkillisesti huolehtinut työyhteisön hyvinvoinnista ja pitänyt kaikki punaiset ja muunkin väriset langat käsissään. Oman huomionosoituksensa ansaitsee myös Pertsa, tuo kahvihuoneen ilopilleri, joka nappasi ison diilin kilpailijan nenän edestä. Unohtaa ei sovi myöskään kahvilanpitäjä Mirjaa eikä niitä aulan simpsakoita tyttöjä, jotka niin kivasti joka päivä jakavat postin ja ties mitä muuta.
Sitten onkin aika siirtyä monien mielestä illan mukavimpaan vaiheeseen, rakentavaan keskusteluun. Viimeistään tässä vaiheessa on syytä nostaa esiin ne vuoden aikana koetut vääryydet, jotka mieltä painavat. Mitä siellä kehityskeskustelussa oikein tulikaan sanottua, kenelle se ovea lähinnä oleva parkkiruutu oikeastaan kuuluu ja kuka ääliö meni tilaamaan näin rumia ja epäergonomisia toimistokalusteita. Muun muassa nämä ovat hyviä small talkin aiheita tässä vaiheessa iltaa. Parasta on tietysti se, jos päästään vertailemaan palkkoja ja aprikoimaan sitä, miksi sulla muka on isompi kuin mulla. Kun kaikki epäkohdat on nostettu esiin, siirrytään korjaaviin toimenpiteisiin. Näitä voivat olla esimerkiksi piilovittuilu, hieman suorempi ja äänekkäämpi haukkuminen, sekä joissakin tapauksissa ihan rehellinen nyrkkitappelu. Viimeksi mainittu eroaa muista siten, että siitä jää todennäköisimmin myös seuraavaan päivään säilyviä muistijälkiä.
Jos alkuillan ohjelma tuntui liian väkinäiseltä (todennäköisesti tuntui, koska kaikki olivat vielä lähes selvin päin), niin tässä vaiheessa voidaan vielä kehitellä omaa ohjelmaa suurin piirtein tolpillaan olevien kesken. Loppuiltaan sopivia juttuja ovat esimerkiksi kasvomaalausten teko sammuneille sekä nopeuskilpailu, jossa miesten tehtävänä on naispuoleisten kanssajuhlijoiden sukkanauhojen riisuminen käsiä käyttämättä. Voittajan ratkettua voidaankin jo siirtyä lähipubiin joraamaan, kun siellähän on se karaoke. Mitä siellä ja sen jälkeen tapahtuu, sitä kukaan ei muista tai ainakaan halua muistaa. Seuraavan aamun morkkiksen vallatessa mielen voi tekemisiään itselleen ja nalkuttavalle puolisolleen perustella pikkujoulujen kansantaloudellisella merkittävyydellä. Nehän työllistävät muun muassa ravintola-alan työntekijöitä, alkoholiteollisuutta, poliiseja, siivoojia, sukupuolitautien klinikkaa ja avioerojuristeja. Niin että oikeastaanhan tässä ollaan varsinaisia hyväntekijöitä kaikki tyynni.
Pikkujoulujen kyseessä ollessa konsepti kannattaa pitää mahdollisimman yksinkertaisena: raahataan porukka samaan tilaan samaan aikaan ja varmistetaan, että siellä riittää ruokaa ja, mikä tärkeintä, alkoholipitoista juomaa. Joskus pikkujouluissa voi olla jopa järjestettyä ohjelmaa: ellei paikalle raahata stand up –koomikkoa, niin voidaan kisailla siitä, kuka pääsee nolaamaan itsensä kaikkien yhteisessä, kivassa tonttuleikissä. Myös pukeutuminen on tärkeä osa pikkujouluja: räväkän pomon kraka soittaa joululauluja: naisten asuvalinnoissa puolestaan on havaittavissa ripaus hutsahtavuutta; tai niin miehet ainakin toivovat.
Ensin syödään, jottei viina mene niin pahasti päähän. Sitten nostellaan maljoja. Ensimmäinen nostetaan pomolle, joka todetaan mitä parhaimmaksi esimieheksi. Sitten sihteerille, joka on esimerkillisesti huolehtinut työyhteisön hyvinvoinnista ja pitänyt kaikki punaiset ja muunkin väriset langat käsissään. Oman huomionosoituksensa ansaitsee myös Pertsa, tuo kahvihuoneen ilopilleri, joka nappasi ison diilin kilpailijan nenän edestä. Unohtaa ei sovi myöskään kahvilanpitäjä Mirjaa eikä niitä aulan simpsakoita tyttöjä, jotka niin kivasti joka päivä jakavat postin ja ties mitä muuta.
Sitten onkin aika siirtyä monien mielestä illan mukavimpaan vaiheeseen, rakentavaan keskusteluun. Viimeistään tässä vaiheessa on syytä nostaa esiin ne vuoden aikana koetut vääryydet, jotka mieltä painavat. Mitä siellä kehityskeskustelussa oikein tulikaan sanottua, kenelle se ovea lähinnä oleva parkkiruutu oikeastaan kuuluu ja kuka ääliö meni tilaamaan näin rumia ja epäergonomisia toimistokalusteita. Muun muassa nämä ovat hyviä small talkin aiheita tässä vaiheessa iltaa. Parasta on tietysti se, jos päästään vertailemaan palkkoja ja aprikoimaan sitä, miksi sulla muka on isompi kuin mulla. Kun kaikki epäkohdat on nostettu esiin, siirrytään korjaaviin toimenpiteisiin. Näitä voivat olla esimerkiksi piilovittuilu, hieman suorempi ja äänekkäämpi haukkuminen, sekä joissakin tapauksissa ihan rehellinen nyrkkitappelu. Viimeksi mainittu eroaa muista siten, että siitä jää todennäköisimmin myös seuraavaan päivään säilyviä muistijälkiä.
Jos alkuillan ohjelma tuntui liian väkinäiseltä (todennäköisesti tuntui, koska kaikki olivat vielä lähes selvin päin), niin tässä vaiheessa voidaan vielä kehitellä omaa ohjelmaa suurin piirtein tolpillaan olevien kesken. Loppuiltaan sopivia juttuja ovat esimerkiksi kasvomaalausten teko sammuneille sekä nopeuskilpailu, jossa miesten tehtävänä on naispuoleisten kanssajuhlijoiden sukkanauhojen riisuminen käsiä käyttämättä. Voittajan ratkettua voidaankin jo siirtyä lähipubiin joraamaan, kun siellähän on se karaoke. Mitä siellä ja sen jälkeen tapahtuu, sitä kukaan ei muista tai ainakaan halua muistaa. Seuraavan aamun morkkiksen vallatessa mielen voi tekemisiään itselleen ja nalkuttavalle puolisolleen perustella pikkujoulujen kansantaloudellisella merkittävyydellä. Nehän työllistävät muun muassa ravintola-alan työntekijöitä, alkoholiteollisuutta, poliiseja, siivoojia, sukupuolitautien klinikkaa ja avioerojuristeja. Niin että oikeastaanhan tässä ollaan varsinaisia hyväntekijöitä kaikki tyynni.
torstai 28. lokakuuta 2010
Tuoll’ on mun virastoni ain yhä tuolla
Aluksi lyhyt kommentti viimekertaiseen, akateemista työttömyyttä käsitelleeseen kirjoitukseeni, koska aihe näyttää sinnikkäästi pysyvän pinnalla. Hetki sitten Yle uutisoi, että pelkästään Helsingin yliopistossa on useita satoja sellaisia opiskelijoita, jotka eivät uskalla valmistua, vaikka kaikki opinnot ovat jo koossa. Syynä on se, että työpaikan puuttuessa seuraava etappi olisi työttömyyskortisto, ja opiskelijan status on siinä tilanteessa parempi valinta. Etenkin, kun yli puolet Suomen työttömistä kiertää erilaisten työllistämistoimenpiteiden (kurssit, harjoittelujaksot) ja työttömyyden kehää. Nämä niin sanotut aktivointitoimenpiteet eivät auta, koska työpaikkoja on yksinkertaisesti liian vähän. Puhukaa siinä nyt sitten opiskelijoiden nopean valmistumisen puolesta ja saumattomasta työelämään siirtymisestä.
Avoimien työpaikkojen määrään vaikuttavia asioita ovat myös keskittäminen, päällekkäisten toimintojen karsiminen, tehostaminen ja virtaviivaistaminen. Nuo termit, joita jokainen itseään kunnioittava johtaja ja päällikkö mielellään viljelee puheessaan. ”Teemme enemmän vähemmällä, tehokkaammin ja nopeammin”, sanoo hän ja hymyilee maireasti. Valtiolla tämä on tarkoittanut paitsi tuottavuusohjelmaa, myös alueellistamista. Alueellistamisen tarkoituksena on muun muassa tasapainoisen alueellisen kehityksen edistäminen. Tavoitteena onkin hajasijoittaa 4000–8000 työpaikkaa vuoteen 2015 mennessä.
Useinhan tämänkaltaisissa asioissa leirit ovat jakautuneet tiukasti kahtia hankkeen vastustajiin ja sen kannattajiin. Tässä tapauksessa vaikuttaisi kuitenkin siltä, että puolustajat ovat tavallistakin harvemmassa, sillä myös eduskunnan tarkastusvaliokunta on selvityksessään arvostellut alueellistamista ja sitä, miten se on tähän mennessä toteutunut. Selvityksestä käy ilmi, että työpaikat ovat alueellistamisen seurauksena lisääntyneet runsaasti esimerkiksi Uudellamaalla ja Hämeenlinnan seudulla. Sen sijaan kolmesta pohjoisen maakunnasta on kadonnut yli 2000 vakanssia, mikä on enemmän kuin koko muusta maasta yhteensä. Tästä tarkastusvaliokunta päättelee, että alueellistamisohjelma ei olekaan lisännyt työpaikkoja heikoimmille alueille, kuten oli tarkoitus, vaan juuri sinne, mistä niitä oli määrä alueellistaa.
Uutinen on varmasti hyvä heille, jotka työskentelevät Helsingissä sellaisessa virastossa, jota oltaisiin siirtämässä jonnekin aivan muualle. Vain harvat työntekijät ovat toistaiseksi olleet halukkaita muuttamaan työpaikkansa perässä siloinkaan, kun alueellistamista on tehty. Se ei liene kenellekään yllätys. Toisaalta, tarvittaessa uusienkaan työntekijöiden löytäminen ei ole vallitsevassa työllisyystilanteessa suuri ongelma. Ongelma on lähinnä se toimintatapa, jossa kannetaan säkillä valoa pimeään pirttiin. Vastikään tehdyn selvityksen perusteella lähes keskituloisella helsinkiläisellä jää asumiskustannusten jälkeen 123 euroa kuukaudessa käytettäväksi kulutukseen, jos hän asuu ydinkeskustassa. Pääkaupunkiseudun halvimpien asumiskustannusten Vantaalla 30 000 euron vuosituloista asumiskustannusten osuus on 44 %.
Alue- ja kuntaministeri Tapani Tölli puolustaa (Kaleva 24.10) voimakkaasti alueellistamista sanoen, ettei se ole epäonnistunut, koska ilman sitä esimerkiksi Pohjois-Suomen tilanne olisi muun muassa tuottavuusohjelman kadottamien työpaikkojen vuoksi vieläkin huonompi kuin mitä se nyt on. Siksi alueellistamisen määrätietoinen jatkaminen on hänen mukaansa entistäkin tärkeämpää.
Tapa, jolla ministeri Tölli perustelee tuottavuusohjelman onnistumista, on ontuva. Samalla logiikalla perusteltiin aikoinaan ekaluokkalaiselle sitä, miksi pahaakin ruokaa pitää syödä tai ainakin maistaa; koska Afrikan lapsilla ei ole ruokaa ollenkaan. Siinä mielessä olemme kuitenkin ministerin kanssa samoilla linjoilla, että alueellistamista on syytä jatkaa. Helsinki on kiva kaupunki, mutta elämää on muuallakin. Juuri alueellistaminen on yksi keino vauhdittaa kohdealueen osaamisen kehittymistä. Samalla syntyy uusia yrityksiä ja verkostoja jo olemassa olevien rinnalle. Ja se on hyvä juttu se. Tätä mieltä on Rotuaarin Robin Hood, tuore oululainen yrittäjä.
Avoimien työpaikkojen määrään vaikuttavia asioita ovat myös keskittäminen, päällekkäisten toimintojen karsiminen, tehostaminen ja virtaviivaistaminen. Nuo termit, joita jokainen itseään kunnioittava johtaja ja päällikkö mielellään viljelee puheessaan. ”Teemme enemmän vähemmällä, tehokkaammin ja nopeammin”, sanoo hän ja hymyilee maireasti. Valtiolla tämä on tarkoittanut paitsi tuottavuusohjelmaa, myös alueellistamista. Alueellistamisen tarkoituksena on muun muassa tasapainoisen alueellisen kehityksen edistäminen. Tavoitteena onkin hajasijoittaa 4000–8000 työpaikkaa vuoteen 2015 mennessä.
Useinhan tämänkaltaisissa asioissa leirit ovat jakautuneet tiukasti kahtia hankkeen vastustajiin ja sen kannattajiin. Tässä tapauksessa vaikuttaisi kuitenkin siltä, että puolustajat ovat tavallistakin harvemmassa, sillä myös eduskunnan tarkastusvaliokunta on selvityksessään arvostellut alueellistamista ja sitä, miten se on tähän mennessä toteutunut. Selvityksestä käy ilmi, että työpaikat ovat alueellistamisen seurauksena lisääntyneet runsaasti esimerkiksi Uudellamaalla ja Hämeenlinnan seudulla. Sen sijaan kolmesta pohjoisen maakunnasta on kadonnut yli 2000 vakanssia, mikä on enemmän kuin koko muusta maasta yhteensä. Tästä tarkastusvaliokunta päättelee, että alueellistamisohjelma ei olekaan lisännyt työpaikkoja heikoimmille alueille, kuten oli tarkoitus, vaan juuri sinne, mistä niitä oli määrä alueellistaa.
Uutinen on varmasti hyvä heille, jotka työskentelevät Helsingissä sellaisessa virastossa, jota oltaisiin siirtämässä jonnekin aivan muualle. Vain harvat työntekijät ovat toistaiseksi olleet halukkaita muuttamaan työpaikkansa perässä siloinkaan, kun alueellistamista on tehty. Se ei liene kenellekään yllätys. Toisaalta, tarvittaessa uusienkaan työntekijöiden löytäminen ei ole vallitsevassa työllisyystilanteessa suuri ongelma. Ongelma on lähinnä se toimintatapa, jossa kannetaan säkillä valoa pimeään pirttiin. Vastikään tehdyn selvityksen perusteella lähes keskituloisella helsinkiläisellä jää asumiskustannusten jälkeen 123 euroa kuukaudessa käytettäväksi kulutukseen, jos hän asuu ydinkeskustassa. Pääkaupunkiseudun halvimpien asumiskustannusten Vantaalla 30 000 euron vuosituloista asumiskustannusten osuus on 44 %.
Alue- ja kuntaministeri Tapani Tölli puolustaa (Kaleva 24.10) voimakkaasti alueellistamista sanoen, ettei se ole epäonnistunut, koska ilman sitä esimerkiksi Pohjois-Suomen tilanne olisi muun muassa tuottavuusohjelman kadottamien työpaikkojen vuoksi vieläkin huonompi kuin mitä se nyt on. Siksi alueellistamisen määrätietoinen jatkaminen on hänen mukaansa entistäkin tärkeämpää.
Tapa, jolla ministeri Tölli perustelee tuottavuusohjelman onnistumista, on ontuva. Samalla logiikalla perusteltiin aikoinaan ekaluokkalaiselle sitä, miksi pahaakin ruokaa pitää syödä tai ainakin maistaa; koska Afrikan lapsilla ei ole ruokaa ollenkaan. Siinä mielessä olemme kuitenkin ministerin kanssa samoilla linjoilla, että alueellistamista on syytä jatkaa. Helsinki on kiva kaupunki, mutta elämää on muuallakin. Juuri alueellistaminen on yksi keino vauhdittaa kohdealueen osaamisen kehittymistä. Samalla syntyy uusia yrityksiä ja verkostoja jo olemassa olevien rinnalle. Ja se on hyvä juttu se. Tätä mieltä on Rotuaarin Robin Hood, tuore oululainen yrittäjä.
perjantai 24. syyskuuta 2010
Tuhannet kiitokset ja miljoona ruusua
” Hei Matti / Maija,
Kiitämme mielenkiinnostasi yrityksessämme avoinna ollutta tehtävää X kohtaan. Olemme nyt valinneet Y hakijan joukosta N kappaletta haastateltavia, ja valitettavasti Sinä et ollut tällä kertaa heidän joukossaan. Toivotamme sinulle kuitenkin menestystä työnhaussa sekä hyvää syksyä / kevättä / kesää / joulun aikaa!”
Varmaan lähes jokainen meistä on joskus saanut tuollaisen kirjeen tai sähköpostiviestin. Tänä päivänä näitä tuppaa kuitenkin tulemaan liian monelle ja liian paljon. Kirjaimen Y paikalla oleva luku vaihtelee useimmiten muutaman kymmenen ja muutaman sadan välillä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä sellaiselle hakijalle, joka ei saa hakemaansa työpaikkaa.
Opintoaikojen lyhentäminen ja työurien pidentäminen ovat asioita, joista on riittänyt puhetta jo hyvän tovin, ja tulee varmasti riittämään jatkossakin. Viimeksi tähän keskusteluun otti kantaa Antti Tanskasen johtama ns. kasvutyöryhmä, joka taannoin julkisti loppuraporttinsa otsikolla ”Suomi 2020 – tuumasta toimeen”. Tanskasen mukaan opiskelijoita tulisi kannustaa päätoimiseen opiskeluun, ja olisi sekä opiskelijoiden että opiskelemattomien etu, että kaikki kävisivät koulutustaan vastaavissa töissä. Tuosta jälkimmäisestä on helppo olla samaa mieltä: jokainen varmasti kävisi mieluiten koulutustaan vastaavassa työssä, jos se olisi mahdollista. Mutta kun ei se kaikille sitä ole.
Nopean valmistumisen tavoitetta on puolusteltu sanomalla, että työuria on pidennettävä paitsi loppu- myös alkupäästä. Opiskelijoiden ei sovi jäädä vuosikausiksi yliopistojen käytäville maleksimaan, vaan heidän on tehokkaan opiskelun jälkeen siirryttävä nopeasti työelämään ja maksamaan yhteiskunnalle sitä velkaa, jonka he ”ilmaisella” yliopistokoulutuksellaan ovat siltä ottaneet. Riskiä liian monipuolisesta opiskelusta ei onneksi enää juuri ole, sen verran tehokkaasti on sekä sivuaineiden tarjontaa että niiden opiskeluoikeutta rajoitettu. Jos tuntuu, etteivät rahat riitä, niin työntekoa on syytä välttää: opintolainahan on paljon kivempi juttu. Ei muuta kuin tenttiä toisen perään ja mahdollisimman pian samasta ovesta ulos, mistä on tultukin.
Edellä kuvattu on joidenkin tahojen käsitys siitä, miten homma ideaalitilanteessa etenisi. Ani harva opiskelija on samaa mieltä, ja hyvä niin. Ai miten niin muka hyvä? No siten niin, että töitä tehdään opintojen aikana ensinnäkin siksi, että on pakko, koska rahat eivät muuten riitä. Toisaalta työnantajat ovat valmistumisen jälkeen(kin) kiinnostuneita nimenomaan työkokemuksen määrästä, ja sitä saa vain tekemällä töitä. Samalla tulee solmittua suhteita ja verkostoja, joista on varmasti monenlaista hyötyä myöhemmin.
Tuoreimpien työttömyystilastojen mukaan korkeakoulututkinnon suorittaneita työttömiä on kortistossa tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Kun opiskelijaa odottaa tällainen tulevaisuus, lienee selvää, miksei opintolainan ottaminen kiinnosta tai miksei mahdollisimman nopea valmistuminen ole päällimmäisenä mielessä. Sen sijaan päällimmäisenä mielessä on kysymys siitä, minkä vuoksi korkeakoulututkinnon ja työkokemuksen yhdistelmäkään ei monissa tapauksissa enää riitä siihen, että töitä löytyisi. Pari viikkoa sitten (12.9.2010) eräs tähän tosiasiaan tuskastunut valtiotieteen maisteri kirjoitti aiheesta Helsingin Sanomien yleisönosastolla ja esitti aiheellisesti klassisen kysymyksen: miten saada työkokemusta, ellei kukaan ota töihin? Seuraavalla viikolla (16.9.2010) Taloussanomissa julkaistusta artikkelista kävi ilmi, että hän oli saanut kirjoituksessaan olleeseen sähköpostiosoitteeseen runsaasti yhteydenottoja, ja mikä tärkeintä, sovittua muutaman työhaastattelun itselleen. Hieno homma; toivottavasti tätä Pyry Solalaa lykästi, ja hänen sinnikkyytensä palkittiin työpaikalla.
On toki totta, että työnhaussakin on omat niksinsä: hakijan on tiedostettava, mitä hän osaa ja mitä ei, CV on hiottava viimeisen päälle, hakemus räätälöitävä kutakin haettavaa paikkaa silmällä pitäen ja niin edelleen. Näitä asioitahan rekrytoinnin ammattilaiset mielellään korostavat, ja aivan oikeassa he varmasti näkemyksissään ovatkin. Mutta jos työnhaun asiakirjojen stilisointi on paras neuvo niille 35 000:lle tällä hetkellä työttömänä olevalle korkeakoulututkinnon suorittaneelle, niin haihattelu opiskelijoiden nopeasta valmistumisesta ja heidän saumattomasta siirtymisestään sen jälkeen suoraan työelämään voidaan lopettaa nyt heti.
Kumpaakaan ei tule tapahtumaan niin kauan, kun koulutuskiintiöt ovat liian suuria ja ne puolestaan halutaan pitää suurina, koska opinahjojen saaman rahoituksen määrä on sidottu niistä valmistuneiden opiskelijoiden määrään. Mutta koetapa löytää jostain sellainen poliitikko, joka rohkenee esittää koulutuspaikkojen leikkaamista tai korkeakoulujen rahoitusmallin muuttamista.
Nyt kun ovat nuo vaalitkin jo ovella, kop kop.
Kiitämme mielenkiinnostasi yrityksessämme avoinna ollutta tehtävää X kohtaan. Olemme nyt valinneet Y hakijan joukosta N kappaletta haastateltavia, ja valitettavasti Sinä et ollut tällä kertaa heidän joukossaan. Toivotamme sinulle kuitenkin menestystä työnhaussa sekä hyvää syksyä / kevättä / kesää / joulun aikaa!”
Varmaan lähes jokainen meistä on joskus saanut tuollaisen kirjeen tai sähköpostiviestin. Tänä päivänä näitä tuppaa kuitenkin tulemaan liian monelle ja liian paljon. Kirjaimen Y paikalla oleva luku vaihtelee useimmiten muutaman kymmenen ja muutaman sadan välillä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä sellaiselle hakijalle, joka ei saa hakemaansa työpaikkaa.
Opintoaikojen lyhentäminen ja työurien pidentäminen ovat asioita, joista on riittänyt puhetta jo hyvän tovin, ja tulee varmasti riittämään jatkossakin. Viimeksi tähän keskusteluun otti kantaa Antti Tanskasen johtama ns. kasvutyöryhmä, joka taannoin julkisti loppuraporttinsa otsikolla ”Suomi 2020 – tuumasta toimeen”. Tanskasen mukaan opiskelijoita tulisi kannustaa päätoimiseen opiskeluun, ja olisi sekä opiskelijoiden että opiskelemattomien etu, että kaikki kävisivät koulutustaan vastaavissa töissä. Tuosta jälkimmäisestä on helppo olla samaa mieltä: jokainen varmasti kävisi mieluiten koulutustaan vastaavassa työssä, jos se olisi mahdollista. Mutta kun ei se kaikille sitä ole.
Nopean valmistumisen tavoitetta on puolusteltu sanomalla, että työuria on pidennettävä paitsi loppu- myös alkupäästä. Opiskelijoiden ei sovi jäädä vuosikausiksi yliopistojen käytäville maleksimaan, vaan heidän on tehokkaan opiskelun jälkeen siirryttävä nopeasti työelämään ja maksamaan yhteiskunnalle sitä velkaa, jonka he ”ilmaisella” yliopistokoulutuksellaan ovat siltä ottaneet. Riskiä liian monipuolisesta opiskelusta ei onneksi enää juuri ole, sen verran tehokkaasti on sekä sivuaineiden tarjontaa että niiden opiskeluoikeutta rajoitettu. Jos tuntuu, etteivät rahat riitä, niin työntekoa on syytä välttää: opintolainahan on paljon kivempi juttu. Ei muuta kuin tenttiä toisen perään ja mahdollisimman pian samasta ovesta ulos, mistä on tultukin.
Edellä kuvattu on joidenkin tahojen käsitys siitä, miten homma ideaalitilanteessa etenisi. Ani harva opiskelija on samaa mieltä, ja hyvä niin. Ai miten niin muka hyvä? No siten niin, että töitä tehdään opintojen aikana ensinnäkin siksi, että on pakko, koska rahat eivät muuten riitä. Toisaalta työnantajat ovat valmistumisen jälkeen(kin) kiinnostuneita nimenomaan työkokemuksen määrästä, ja sitä saa vain tekemällä töitä. Samalla tulee solmittua suhteita ja verkostoja, joista on varmasti monenlaista hyötyä myöhemmin.
Tuoreimpien työttömyystilastojen mukaan korkeakoulututkinnon suorittaneita työttömiä on kortistossa tällä hetkellä enemmän kuin koskaan. Kun opiskelijaa odottaa tällainen tulevaisuus, lienee selvää, miksei opintolainan ottaminen kiinnosta tai miksei mahdollisimman nopea valmistuminen ole päällimmäisenä mielessä. Sen sijaan päällimmäisenä mielessä on kysymys siitä, minkä vuoksi korkeakoulututkinnon ja työkokemuksen yhdistelmäkään ei monissa tapauksissa enää riitä siihen, että töitä löytyisi. Pari viikkoa sitten (12.9.2010) eräs tähän tosiasiaan tuskastunut valtiotieteen maisteri kirjoitti aiheesta Helsingin Sanomien yleisönosastolla ja esitti aiheellisesti klassisen kysymyksen: miten saada työkokemusta, ellei kukaan ota töihin? Seuraavalla viikolla (16.9.2010) Taloussanomissa julkaistusta artikkelista kävi ilmi, että hän oli saanut kirjoituksessaan olleeseen sähköpostiosoitteeseen runsaasti yhteydenottoja, ja mikä tärkeintä, sovittua muutaman työhaastattelun itselleen. Hieno homma; toivottavasti tätä Pyry Solalaa lykästi, ja hänen sinnikkyytensä palkittiin työpaikalla.
On toki totta, että työnhaussakin on omat niksinsä: hakijan on tiedostettava, mitä hän osaa ja mitä ei, CV on hiottava viimeisen päälle, hakemus räätälöitävä kutakin haettavaa paikkaa silmällä pitäen ja niin edelleen. Näitä asioitahan rekrytoinnin ammattilaiset mielellään korostavat, ja aivan oikeassa he varmasti näkemyksissään ovatkin. Mutta jos työnhaun asiakirjojen stilisointi on paras neuvo niille 35 000:lle tällä hetkellä työttömänä olevalle korkeakoulututkinnon suorittaneelle, niin haihattelu opiskelijoiden nopeasta valmistumisesta ja heidän saumattomasta siirtymisestään sen jälkeen suoraan työelämään voidaan lopettaa nyt heti.
Kumpaakaan ei tule tapahtumaan niin kauan, kun koulutuskiintiöt ovat liian suuria ja ne puolestaan halutaan pitää suurina, koska opinahjojen saaman rahoituksen määrä on sidottu niistä valmistuneiden opiskelijoiden määrään. Mutta koetapa löytää jostain sellainen poliitikko, joka rohkenee esittää koulutuspaikkojen leikkaamista tai korkeakoulujen rahoitusmallin muuttamista.
Nyt kun ovat nuo vaalitkin jo ovella, kop kop.
maanantai 30. elokuuta 2010
Nyt maistuu valkea kuulas!
Brändillä tarkoitetaan kaikkia tuotteeseen tai palveluun liitettäviä tietoja, mielikuvia, käsityksiä ja uskomuksia. Esimerkkeinä suurista brändeistä voidaan mainita vaikkapa Coca-Cola, Nokia tai Apple. Brändejä on monenlaisia, on heikkoja, hyviä ja vielä parempia brändejä. Kovaa nousua on tehnyt ja tekee Apple, joka on tällä hetkellä kaikkien huulilla ja lähes yhtä monen työpöydällä taikka taskussa.
Ajatellaanpa tätä nykyistä iPhone 4:ää. Siitä kohistiin jo hyvissä ajoin ennen virallista julkaisua, kun julkisuuteen tuli tieto, että Applen työntekijä olisi unohtanut prototyypin ravintolaan, ja sen löytäjä olisi myynyt puhelimen 5000 dollarilla jutun ja kuvat julkaisseelle lehdelle. Alettiin heti spekuloida sillä, oliko tämä tarkoituksellisesti järjestetty mainostemppu vai ei. Niin tai näin, puhetta riitti ja kiinnostus tuotetta kohtaan lisääntyi.
Heti samana päivänä, kun iPhone 4 tuli myyntiin neljässä ensimmäisessä maassa, alkoi kantautua ensimmäisiä havaintoja antenniongelmasta: antenni sijaitsee puhelimen vasemmassa alakulmassa, ja pideltäessä luuria tietyllä tavalla se saattaa menettää yhteyden verkkoon ja puhelu näin ollen katketa. Mikä oli Applen reaktio? Se sanoi, että mitään ongelmaa ei ole, kunhan puhelimen omistajat eivät pitele sitä kädessään ”väärällä” tavalla.
Kohu voimistui edelleen, jolloin Apple tuli jo vähän vastaan: se myönsi, että tällainen ominaisuus iPhone 4:ssä todellakin on, mutta kieltäytyi kutsumasta sitä viaksi. Sen sijaan se korosti koko ajan sitä, että samanlaisia häiriöitä on muidenkin valmistajien puhelimissa ja neuvoi korjaamaan asian ilmastointiteipillä, kynsilakalla tai suojakotelolla; asiakaspalvelijoita kuitenkin kiellettiin antamasta suojuksia ilmaiseksi asiakkaille. Lopulta Apple teki jotain itselleen poikkeuksellista ja piti tiedotustilaisuuden ilman tuotejulkistusta. Aiheena oli antenniongelma, ja nyt tuo kuuluisa suojakotelo luvattiin kaikille uudenmallisen omenaluurin omistajille. Samalla luvattiin palauttaa rahat niille pettyneille asiakkaille, jotka valitsivat mielummin sen vaihtoehdon.
Saan nyt Apple-fanien vihat päälleni, mutta sanon tämän silti: mielestäni Apple on tässä asiassa toiminut huonosti, suorastaan ylimielisesti. Ensin se kiistää ongelman olemassaolon täysin. Sitten myöntää sen, mutta syyttää siitä muita, tässä tapauksessa asiakkaita. Lisäksi se puolustautuu sanomalla, että samanlaisia ongelmia on kilpailijoillakin ja pyrkii kiinnittämään suuren yleisön huomion niihin omiensa sijasta. Niin, saahan sitä omenavarkaissa käydä, kun kerran naapurin pojatkin käyvät? Mikä oli asiakkaiden reaktio tähän? Puhelimen lanseerauspäivän aamuna Soneran verkkokauppa kaatui, koska se ei pystynyt käsittelemään niin suurta määrää tilauksia, ja kysyntä jatkuu kiivaana edelleen.
Mistä tämä kaikki johtuu? Siitä, että Applella on pettämätön kyky ymmärtää, mitkä ovat asiakkaan päätöksentekoon ja ennen kaikkea ostopäätökseen vaikuttavia tekijöitä. Palataanpa siihen brändiin; siinä toden totta on kyse paljolti mielikuvista ja käsityksistä, ei välttämättä niinkään faktoista tai rationaalisuudesta. Mitä samankaltaisempia tuotteet ovat, sitä suurempi merkitys brändillä on. Kysymys on myytävään asiaan liityvistä positiivisista tunteista, fiiliksestä, tunnelmasta. Ja niiden luomisessa, jos missä, Apple on mestari. Se hypettää häpeämättömästi tuotteidensa ominaisuuksia ja antaa ymmärtää, että on keksinyt ne itse; siitä huolimatta, että ne samat jutut ovat tosiasiassa olleet nokialaisissa tarjolla jo kauan sitten. Mutta Apple painiikin jo aivan eri kategoriassa; sitä sanotaan söpöksi, ihanaksi, cooliksi tai kivaksi. Pakkohan sellainen on ostaa. Ostohalukkuuden aikaansaamista pidetään perinteisesti markkinointiviestinnän tehtävänä, mutta Applen tapauksessa myös epäviralliset viestintäkanavat ovat suuressa roolissa.
Viestin sisällön ohella tärkeää on se, miten se sanotaan. Nokian tuotteiden teknistä edistyksellisyyttä ei ole sinänsä aihetta moittia, mutta Apple osaa kertoa kuluttajille, miksi nämä nippelit ja nappelit ovat heille niin tarpeellisia. Se saa aikaan tunteen, että juuri tällaista luuriahan tässä on iät ja ajat odotettukin. Siksi Apple:lle annetaan anteeksi antenniongelmat ja kallis hankintahinta, muun muassa. Ja mikä tärkeintä, taas saadaan aikaan paljon puhetta, ja menekki lisääntyy entisestään. Erinomaisen brändin aallonharjalla on mukavaa ratsastaa.
Nokian brändistä on vuoden aikana sulanut 58% ja osakekurssi on sekin laskenut kuin lehmän häntä konsanaan. Milloin maailman paras brändi tulee maailman parhaimmasta maasta?
Lopuksi vielä vinkki kaikille seurankipeille omenamiehille ja -naisille syksyn pimeisiin il :)toihin: teille on aivan oma deittipalvelu osoitteessa http://cupidtino.com/ :)
Ajatellaanpa tätä nykyistä iPhone 4:ää. Siitä kohistiin jo hyvissä ajoin ennen virallista julkaisua, kun julkisuuteen tuli tieto, että Applen työntekijä olisi unohtanut prototyypin ravintolaan, ja sen löytäjä olisi myynyt puhelimen 5000 dollarilla jutun ja kuvat julkaisseelle lehdelle. Alettiin heti spekuloida sillä, oliko tämä tarkoituksellisesti järjestetty mainostemppu vai ei. Niin tai näin, puhetta riitti ja kiinnostus tuotetta kohtaan lisääntyi.
Heti samana päivänä, kun iPhone 4 tuli myyntiin neljässä ensimmäisessä maassa, alkoi kantautua ensimmäisiä havaintoja antenniongelmasta: antenni sijaitsee puhelimen vasemmassa alakulmassa, ja pideltäessä luuria tietyllä tavalla se saattaa menettää yhteyden verkkoon ja puhelu näin ollen katketa. Mikä oli Applen reaktio? Se sanoi, että mitään ongelmaa ei ole, kunhan puhelimen omistajat eivät pitele sitä kädessään ”väärällä” tavalla.
Kohu voimistui edelleen, jolloin Apple tuli jo vähän vastaan: se myönsi, että tällainen ominaisuus iPhone 4:ssä todellakin on, mutta kieltäytyi kutsumasta sitä viaksi. Sen sijaan se korosti koko ajan sitä, että samanlaisia häiriöitä on muidenkin valmistajien puhelimissa ja neuvoi korjaamaan asian ilmastointiteipillä, kynsilakalla tai suojakotelolla; asiakaspalvelijoita kuitenkin kiellettiin antamasta suojuksia ilmaiseksi asiakkaille. Lopulta Apple teki jotain itselleen poikkeuksellista ja piti tiedotustilaisuuden ilman tuotejulkistusta. Aiheena oli antenniongelma, ja nyt tuo kuuluisa suojakotelo luvattiin kaikille uudenmallisen omenaluurin omistajille. Samalla luvattiin palauttaa rahat niille pettyneille asiakkaille, jotka valitsivat mielummin sen vaihtoehdon.
Saan nyt Apple-fanien vihat päälleni, mutta sanon tämän silti: mielestäni Apple on tässä asiassa toiminut huonosti, suorastaan ylimielisesti. Ensin se kiistää ongelman olemassaolon täysin. Sitten myöntää sen, mutta syyttää siitä muita, tässä tapauksessa asiakkaita. Lisäksi se puolustautuu sanomalla, että samanlaisia ongelmia on kilpailijoillakin ja pyrkii kiinnittämään suuren yleisön huomion niihin omiensa sijasta. Niin, saahan sitä omenavarkaissa käydä, kun kerran naapurin pojatkin käyvät? Mikä oli asiakkaiden reaktio tähän? Puhelimen lanseerauspäivän aamuna Soneran verkkokauppa kaatui, koska se ei pystynyt käsittelemään niin suurta määrää tilauksia, ja kysyntä jatkuu kiivaana edelleen.
Mistä tämä kaikki johtuu? Siitä, että Applella on pettämätön kyky ymmärtää, mitkä ovat asiakkaan päätöksentekoon ja ennen kaikkea ostopäätökseen vaikuttavia tekijöitä. Palataanpa siihen brändiin; siinä toden totta on kyse paljolti mielikuvista ja käsityksistä, ei välttämättä niinkään faktoista tai rationaalisuudesta. Mitä samankaltaisempia tuotteet ovat, sitä suurempi merkitys brändillä on. Kysymys on myytävään asiaan liityvistä positiivisista tunteista, fiiliksestä, tunnelmasta. Ja niiden luomisessa, jos missä, Apple on mestari. Se hypettää häpeämättömästi tuotteidensa ominaisuuksia ja antaa ymmärtää, että on keksinyt ne itse; siitä huolimatta, että ne samat jutut ovat tosiasiassa olleet nokialaisissa tarjolla jo kauan sitten. Mutta Apple painiikin jo aivan eri kategoriassa; sitä sanotaan söpöksi, ihanaksi, cooliksi tai kivaksi. Pakkohan sellainen on ostaa. Ostohalukkuuden aikaansaamista pidetään perinteisesti markkinointiviestinnän tehtävänä, mutta Applen tapauksessa myös epäviralliset viestintäkanavat ovat suuressa roolissa.
Viestin sisällön ohella tärkeää on se, miten se sanotaan. Nokian tuotteiden teknistä edistyksellisyyttä ei ole sinänsä aihetta moittia, mutta Apple osaa kertoa kuluttajille, miksi nämä nippelit ja nappelit ovat heille niin tarpeellisia. Se saa aikaan tunteen, että juuri tällaista luuriahan tässä on iät ja ajat odotettukin. Siksi Apple:lle annetaan anteeksi antenniongelmat ja kallis hankintahinta, muun muassa. Ja mikä tärkeintä, taas saadaan aikaan paljon puhetta, ja menekki lisääntyy entisestään. Erinomaisen brändin aallonharjalla on mukavaa ratsastaa.
Nokian brändistä on vuoden aikana sulanut 58% ja osakekurssi on sekin laskenut kuin lehmän häntä konsanaan. Milloin maailman paras brändi tulee maailman parhaimmasta maasta?
Lopuksi vielä vinkki kaikille seurankipeille omenamiehille ja -naisille syksyn pimeisiin il :)toihin: teille on aivan oma deittipalvelu osoitteessa http://cupidtino.com/ :)
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Kesäjuttuja
”Olisipa jo kesä!” Näinhän on tapana huudahtaa talvisin, kun odotetaan kesää ja sen mukanaan tuomia asioita. Oheisesta sanakirjasta selviää muutamia esimerkkejä siitä, mitä ne voisivat olla. Mikä on Sinun suosikkisi?
Kesäloma = kuukausi, jota odotetaan ne loput 11 kuukautta, jotka on painettu pitkää päivää niska enemmän tai vähemmän limassa. Kesälomalla aiotaan ”olla vaan ja laiskotella riippumatossa, eikä tehdä yhtään mitään”. Laiskottelu on kuitenkin yllättävän hankalaa puuhaa. Jo yhden päivän makaaminen jumiuttaa niskan ja selän lihakset ja aiheuttaa jännityspäänsärkyä. Toisena päivänä kolotus alkaa tuntua myös alaraajoissa. Kolmantena päivänä iskee ummetus.
Myös kesäsää asettaa omat haasteensa. Ruumiinlämpö laskee levossa, ja leppeä kesätuuli tuntuu puolen tunnin kuluttua hyytävältä. Auringon paahteessa hikoilevaa taas vaivaa jano. On pakko nousta juomaan. Ja seuraavaksi kuselle. Ellei sitten iske nestehukka ja lämpöhalvaus sitä ennen.
Kesätapahtuma = näitähän meillä riittää nakukympistä valehtelun ja rautakankikävelyn kisoihin, tapauksesta riippuen MM- tai SM- etuliitteellä varustettuna. Useimmiten kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erityinen tapahtuma, kunhan nyt on kokoonnuttu johonkin muuttotappiokuntaan jollain verukkeella kännäämään ja tappelemaan.
Kesäsää = ei ole koskaan sopiva. Jos olet esimerkiksi suunnitellut nauttivasi aamiaisen parvekkeella ja lukevasi siinä samalla päivän lehden, ei onnistu: on joko tukalan kuuma tai tuulee liikaa.
Kesähitti = sietämätön renkutus, jota radioasemat veivaavat levylautasillaan aina uudestaan ja uudestaan, kun ovat ensin masinoineet yleisöäänestyksen ja varmistaneet lopputuloksen asettamalla ehdolle vain toinen toistaan ärsyttävämpiä kappaleita, joista tämä katajainen kansa sitten valitsee ”parhaan”. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että kunkin vuoden kesähitti on pyhä asia, jota ei sovi luonnehtia negatiiviseen sävyyn: joka näin toimii, on tiukkapipo ilonpilaaja.
Kesäauto = ruostekasa, joista eroon päästessään autokauppias onnittelee itseään ja pitää loppupäivän vapaata. Mäkkimatkalla Hauholle hoilataan yhteen ääneen kesähittiä ja varotaan kuoppia tiessä. Jos satutaan pääsemään perille, onnitellaan kanssamatkustajia ja avataan pullo kossua.
Kesäillan valssi = ohjelma, jota vaimosi tai tyttöystäväsi pakottaa katsomaan kanssaan juuri silloin, kun televisiosta tulisi jalkapalloa.
Kesäkaupunki = ”Se on tosi kiva kesäkaupunki”, näinhän sanotaan kaikista Suomen kaupungeista vuorotellen. Jonain aurinkoisena päivänä saattaa päästä unohtumaan, että monet niistä ovat itse asiassa vanhenevan väestön ja alueellistamispolitiikan seurausten kourissa kärvisteleviä persläpiä, joiden peruspalveluita ovat kirkko ja vanhainkoti; toinen niistä on ulkomaisen pääomasijoitusyhtiön omistuksessa.
Hyvää kesää kaikille! :-)
Kesäloma = kuukausi, jota odotetaan ne loput 11 kuukautta, jotka on painettu pitkää päivää niska enemmän tai vähemmän limassa. Kesälomalla aiotaan ”olla vaan ja laiskotella riippumatossa, eikä tehdä yhtään mitään”. Laiskottelu on kuitenkin yllättävän hankalaa puuhaa. Jo yhden päivän makaaminen jumiuttaa niskan ja selän lihakset ja aiheuttaa jännityspäänsärkyä. Toisena päivänä kolotus alkaa tuntua myös alaraajoissa. Kolmantena päivänä iskee ummetus.
Myös kesäsää asettaa omat haasteensa. Ruumiinlämpö laskee levossa, ja leppeä kesätuuli tuntuu puolen tunnin kuluttua hyytävältä. Auringon paahteessa hikoilevaa taas vaivaa jano. On pakko nousta juomaan. Ja seuraavaksi kuselle. Ellei sitten iske nestehukka ja lämpöhalvaus sitä ennen.
Kesätapahtuma = näitähän meillä riittää nakukympistä valehtelun ja rautakankikävelyn kisoihin, tapauksesta riippuen MM- tai SM- etuliitteellä varustettuna. Useimmiten kyseessä ei kuitenkaan ole mikään erityinen tapahtuma, kunhan nyt on kokoonnuttu johonkin muuttotappiokuntaan jollain verukkeella kännäämään ja tappelemaan.
Kesäsää = ei ole koskaan sopiva. Jos olet esimerkiksi suunnitellut nauttivasi aamiaisen parvekkeella ja lukevasi siinä samalla päivän lehden, ei onnistu: on joko tukalan kuuma tai tuulee liikaa.
Kesähitti = sietämätön renkutus, jota radioasemat veivaavat levylautasillaan aina uudestaan ja uudestaan, kun ovat ensin masinoineet yleisöäänestyksen ja varmistaneet lopputuloksen asettamalla ehdolle vain toinen toistaan ärsyttävämpiä kappaleita, joista tämä katajainen kansa sitten valitsee ”parhaan”. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että kunkin vuoden kesähitti on pyhä asia, jota ei sovi luonnehtia negatiiviseen sävyyn: joka näin toimii, on tiukkapipo ilonpilaaja.
Kesäauto = ruostekasa, joista eroon päästessään autokauppias onnittelee itseään ja pitää loppupäivän vapaata. Mäkkimatkalla Hauholle hoilataan yhteen ääneen kesähittiä ja varotaan kuoppia tiessä. Jos satutaan pääsemään perille, onnitellaan kanssamatkustajia ja avataan pullo kossua.
Kesäillan valssi = ohjelma, jota vaimosi tai tyttöystäväsi pakottaa katsomaan kanssaan juuri silloin, kun televisiosta tulisi jalkapalloa.
Kesäkaupunki = ”Se on tosi kiva kesäkaupunki”, näinhän sanotaan kaikista Suomen kaupungeista vuorotellen. Jonain aurinkoisena päivänä saattaa päästä unohtumaan, että monet niistä ovat itse asiassa vanhenevan väestön ja alueellistamispolitiikan seurausten kourissa kärvisteleviä persläpiä, joiden peruspalveluita ovat kirkko ja vanhainkoti; toinen niistä on ulkomaisen pääomasijoitusyhtiön omistuksessa.
Hyvää kesää kaikille! :-)
keskiviikko 2. kesäkuuta 2010
Moi Leif!
Moi Leif!
Mitäpä sinulle kuuluu? Kesä se tulla jollottaa, ja varmaan Etelärannan ikkunastakin aurinko jo mukavasti helottaa. Minulle kuuluu hyvää, tosin auringonpaisteesta nauttimista hieman häiritsee tuo iso linnunpaska tuossa keskellä ikkunaruutua. Ovat ne muuten aika älykkäitä nuo linnut: juuri kun sain edellisen ikkunan pestyä, niin jo menivät paskomaan seuraavaan. No, ehkäpä ne nämä minun ikkunani täällä viidennessä kerroksessa sitten ovat jotenkin parahultaisella korkeudella lintujen suolentyhjennystä silmällä pitäen. Monennessako kerroksessa se sinun työhuoneesi muuten olikaan? Muistaakseni jossain tosi korkealla...
No mutta hei, oli minulla vähän asiaakin. Ehdotit vast'ikään (20.5.2010), että maamme korkeakouluissa tulisi ottaa käyttöön lukukausi- tai opintomaksut. Kerroit, että pitää voida irtautua maksuttoman koulutuksen ajatuksesta, ja niinpä kutsuit tätä ulostuloasi harkituksi irtiotoksi vallitsevasta ajattelutavasta.
Mahdoitkohan ehkä, Leif, lukea edellisen blogikirjoitukseni, jossa kirjoitin uusien ideoiden tärkeydestä ja niiden rohkeasta kokeilemisesta? Minusta on hienoa, Leif, että sinä teet uusia avauksia ja esität -usein radikaalejakin- ajatuksiasi suoraan ja rehellisesti, hyvä niin. Minusta tämä sinun tällä kertaa esiin nostamasi asia on kuitenkin sellainen, että sinun, Leif, kannattaa harkita sitä vielä toiseen ja ehkä kolmanteenkin kertaan. Tässä jutussa on nimittäin pari pientä mutkaa matkassa, etten sanoisi.
Muun muassa sellainen juttu kuin tasa-arvo. Esittämäsi malli johtaisi siihen, että lähinnä vain sellaisilla isänmaan toivoilla, joilla itsellään tai joiden vanhemmilla on riittävästi pätäkkää perstaskussa, olisi mahdollisuus opiskella korkeakoulussa. Esität ratkaisuksi stipendirahastoa lahjakkaille, mutta vähävaraisille opiskelijoille vähän niin kuin Amerikan malliin. Oletko siis sitä mieltä, Leif, että keskinkertaisuudet joutavatkin romukoppaan: vahvat selvityvät ja heikot karsiutuvat pois? Noh, toisaalta, toimiihan se viidakossakin...
Taustallahan tässä, Leif, sinullakin lienee ajatus opintoaikojen lyhentämisestä ja sitä kautta työur(ie)n pidentämisestä. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, Leif, että hommassa saattaisi käydä juuri päinvastoin? Uskaltaisin veikata, vaikkakin vain yhden maisterintutkinnon suorittaneena, että loppujen lopuksi aika harvan opiskelijan leipä on erityisen leveä tälläkään hetkellä. Siitä seuraa, että mitä enemmän kehitellään erilaisia uusia maksuja nykytilanteeseen verrattuna, sitä enemmän on tehtävä töitä, ja mitä enemmän on tehtävä töitä, sitä pidemmäksi opiskeluaika venyy. Poikkeuksia tietysti on, mutta yleisesti ottaen, voisiko olla näin?
Olisiko päätoimisen opiskelun edellytysten parantaminen lukukausien aikana kuitenkin suorempi reitti kohti opintoaikojen lyhenemistä? Saataisiinko työuria pidennettyä myös parantamalla vastavalmistuneiden opiskelijoiden edellytyksiä saada koulutustaan vastaavaa työtä valmistumisensa jälkeen ilman lyhyttä tai pidempää visiittiä työttömyyskortistossa? Mitä mieltä sinä, Leif, olet?
En minä, Leif, sinua sen kummemmin käy opastamaan, sinä olet toki viisas mies: kunhan nyt tässä ajattelin nostaa esille muutaman pointin, jotka sinä ehkä kaiken kiireesi keskellä olit unohtanut.
Kun meitä -sinua ja minua- selvästikin yhdistää kiinnostus näihin korkeakouluopiskelijoiden asioihin, niin oletkohan sattunut törmäämään tällaiseen http://esok.jyu.fi/kaytannot/hkraportti.pdf esteettömyyden hyviä käytäntöjä Suomen korkeakouluissa käsittelevään julkaisuun? Jos et, suosittelen sitä sinulle iltalukemiseksi. Siinä on monta hyvää ehdotusta, joiden soisi saavan tuulta alleen. Ehkä sinä, Leif, vaikutusvaltaisena miehenä voisit vähän edistää asiaa?
Eipä minulla tällä kertaa muuta. Oikein hyvää ja lämmintä kesää sinulle, Leif, ja kirjoitellaan taas pian! Minä taidan tästä ruveta ikkunanpesuhommiin.
Terveisin
Rotuaarin Robin Hood
PS. Oli muuten aika mielenkiintoinen, tätä aihetta sivuava kolumni Helsingin Sanomissa 24.5.
http://www.hs.fi/juttusarja/murto/artikkeli/Kymppimiikka/1135257059024
Muistanko nyt ihan väärin, vai onko kirjoittaja juuri se siskontyttösi, josta viime kirjeessäsi kerroit?
Mitäpä sinulle kuuluu? Kesä se tulla jollottaa, ja varmaan Etelärannan ikkunastakin aurinko jo mukavasti helottaa. Minulle kuuluu hyvää, tosin auringonpaisteesta nauttimista hieman häiritsee tuo iso linnunpaska tuossa keskellä ikkunaruutua. Ovat ne muuten aika älykkäitä nuo linnut: juuri kun sain edellisen ikkunan pestyä, niin jo menivät paskomaan seuraavaan. No, ehkäpä ne nämä minun ikkunani täällä viidennessä kerroksessa sitten ovat jotenkin parahultaisella korkeudella lintujen suolentyhjennystä silmällä pitäen. Monennessako kerroksessa se sinun työhuoneesi muuten olikaan? Muistaakseni jossain tosi korkealla...
No mutta hei, oli minulla vähän asiaakin. Ehdotit vast'ikään (20.5.2010), että maamme korkeakouluissa tulisi ottaa käyttöön lukukausi- tai opintomaksut. Kerroit, että pitää voida irtautua maksuttoman koulutuksen ajatuksesta, ja niinpä kutsuit tätä ulostuloasi harkituksi irtiotoksi vallitsevasta ajattelutavasta.
Mahdoitkohan ehkä, Leif, lukea edellisen blogikirjoitukseni, jossa kirjoitin uusien ideoiden tärkeydestä ja niiden rohkeasta kokeilemisesta? Minusta on hienoa, Leif, että sinä teet uusia avauksia ja esität -usein radikaalejakin- ajatuksiasi suoraan ja rehellisesti, hyvä niin. Minusta tämä sinun tällä kertaa esiin nostamasi asia on kuitenkin sellainen, että sinun, Leif, kannattaa harkita sitä vielä toiseen ja ehkä kolmanteenkin kertaan. Tässä jutussa on nimittäin pari pientä mutkaa matkassa, etten sanoisi.
Muun muassa sellainen juttu kuin tasa-arvo. Esittämäsi malli johtaisi siihen, että lähinnä vain sellaisilla isänmaan toivoilla, joilla itsellään tai joiden vanhemmilla on riittävästi pätäkkää perstaskussa, olisi mahdollisuus opiskella korkeakoulussa. Esität ratkaisuksi stipendirahastoa lahjakkaille, mutta vähävaraisille opiskelijoille vähän niin kuin Amerikan malliin. Oletko siis sitä mieltä, Leif, että keskinkertaisuudet joutavatkin romukoppaan: vahvat selvityvät ja heikot karsiutuvat pois? Noh, toisaalta, toimiihan se viidakossakin...
Taustallahan tässä, Leif, sinullakin lienee ajatus opintoaikojen lyhentämisestä ja sitä kautta työur(ie)n pidentämisestä. Mutta oletko tullut ajatelleeksi, Leif, että hommassa saattaisi käydä juuri päinvastoin? Uskaltaisin veikata, vaikkakin vain yhden maisterintutkinnon suorittaneena, että loppujen lopuksi aika harvan opiskelijan leipä on erityisen leveä tälläkään hetkellä. Siitä seuraa, että mitä enemmän kehitellään erilaisia uusia maksuja nykytilanteeseen verrattuna, sitä enemmän on tehtävä töitä, ja mitä enemmän on tehtävä töitä, sitä pidemmäksi opiskeluaika venyy. Poikkeuksia tietysti on, mutta yleisesti ottaen, voisiko olla näin?
Olisiko päätoimisen opiskelun edellytysten parantaminen lukukausien aikana kuitenkin suorempi reitti kohti opintoaikojen lyhenemistä? Saataisiinko työuria pidennettyä myös parantamalla vastavalmistuneiden opiskelijoiden edellytyksiä saada koulutustaan vastaavaa työtä valmistumisensa jälkeen ilman lyhyttä tai pidempää visiittiä työttömyyskortistossa? Mitä mieltä sinä, Leif, olet?
En minä, Leif, sinua sen kummemmin käy opastamaan, sinä olet toki viisas mies: kunhan nyt tässä ajattelin nostaa esille muutaman pointin, jotka sinä ehkä kaiken kiireesi keskellä olit unohtanut.
Kun meitä -sinua ja minua- selvästikin yhdistää kiinnostus näihin korkeakouluopiskelijoiden asioihin, niin oletkohan sattunut törmäämään tällaiseen http://esok.jyu.fi/kaytannot/hkraportti.pdf esteettömyyden hyviä käytäntöjä Suomen korkeakouluissa käsittelevään julkaisuun? Jos et, suosittelen sitä sinulle iltalukemiseksi. Siinä on monta hyvää ehdotusta, joiden soisi saavan tuulta alleen. Ehkä sinä, Leif, vaikutusvaltaisena miehenä voisit vähän edistää asiaa?
Eipä minulla tällä kertaa muuta. Oikein hyvää ja lämmintä kesää sinulle, Leif, ja kirjoitellaan taas pian! Minä taidan tästä ruveta ikkunanpesuhommiin.
Terveisin
Rotuaarin Robin Hood
PS. Oli muuten aika mielenkiintoinen, tätä aihetta sivuava kolumni Helsingin Sanomissa 24.5.
http://www.hs.fi/juttusarja/murto/artikkeli/Kymppimiikka/1135257059024
Muistanko nyt ihan väärin, vai onko kirjoittaja juuri se siskontyttösi, josta viime kirjeessäsi kerroit?
perjantai 14. toukokuuta 2010
Hei mull' ois yks idea...
Tämänkertainen kirjoitukseni pohjautuu omien tuumailujeni lisäksi myös kahden muun miehen, Alf Rehnin ja Marko Kulmalan, esittämiin ajatuksiin, joihin olen viime aikoina tutustunut. Näin siksi, että herrat puhuvat asiaa ja ovat saaneet ainakin minut ajattelemaan asioita hieman uudesta näkökulmasta, näin aluksi.
Kirjoitin sanomalehti Kalevaan 10.5 2010. mielipidekirjoituksen siitä, kuinka täällä kotikaupungissani Oulussa pelätään uusia ideoita. Esitin kysymyksen, miksi uudet ajatukset systemaattisesti torjutaan samaan aikaan, kun toivotaan uudistumista? Kirjoitin tekstin omalla nimelläni ja sähköpostiosoitteellani varustettuna ja lupasin sähköpostitse vastata kaikille, jotka kertovat näkemyksensä siitä, mikä on vastaus tähän kysymykseen. Sain kaksi vastausta, joista toisen julkaistúna samaisella Kalevan palstalla, jolle itsekin kirjoitin. Sen pääpointti oli lähinnä esittää vastakysymys, eli onko torjumis(t)en syynä mahdollisesti ollut se, että esitetyt ideat ovat yksinkertaisesti olleet toteuttamiskelvottomia. Onhan sekin tietysti yksi vaihtoehto, ilman muuta.
Haluan kuitenkin viedä tämän asian hieman abstraktimmalle tasolle ottamatta nyt erityisesti kantaa kenenkään yksittäisen henkilön esittämiin ideoihin tai niiden hyvyyteen. Negatiivisen suhtautumisen syy näet piilee syvemmällä. Siinä, että kuullessaan jonkin uuden ajatuksen tai idean ihminen pyrkii asettamaan kuulemansa olemassa oleviin, hänelle ennestään tuttuihin konteksteihin ja raameihin ja ellei se onnistu, ajatus tulee torjutuksi. Idea rikkoo tutun kaavan. Mutta hei! Se juuri on idean idea: rikkoa kaava ja aiheuttaa häiriö, kuten Kulmala kirjassaan toteaa.
Mielestäni myös Alf Rehn on oikeilla linjoilla sanoessaan, että olemme liikaa kiinni siinä, mitä on ennen ollut. Tästä pitäisi päästä eroon ja astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle etsimään vaarallista ajattelua ja vaarallisia ideoita. Vaarallisuus tarkoittaa kaikkea sellaista, joka pelottaa, inhottaa ja naurattaa vanhassa kiinni olevia ihmsiä. On toki ihan ymmärrettävää, miksi vaarallisten ideoiden etsiminen tuntuu heistä epämiellyttävältä; se vaatisi heitä katsomaan sinne, minne he eivät haluaisi katsoa, ja kuuntelemaan niitä, joita he eivät haluaisi kuunnella. Se vain pitäisi siitä huolimatta uskaltaa tehdä. Emme voi etukäteen tietää, mikä toimii. Miksemme siis kokeilisi myös järjettömältä, hölmöltä tai hassulta tuntuvia asioita?
Kaimani kirjoittaa ”Ideoissa ei ole mitään järkeä. Ellei niitä jaa. Holtittomasti, rohkeasti ja yhdessä. Kun häiritsevät, seksikkäät ja hohtavat ideat kulkeutuvat yhteiksiksi tarinoiksi asti, syntyy iloista ja ihmeellistä toimintaa”. Olen samaa mieltä.
Jos jollakulla on jonkinlainen idea jostakin, tai vaikkei olisi mitään ideaa mistään, mutta haluaisi, että olisi, niin se sähköpostiosoitteeni löytyy tuota sivun oikeassa laidassa olevaa linkkiä klikkaamalla. Ruvetaan ideoimaan :)
Ja vielä lisätiedon lähteet:
Kulmala, Marko: Hyvä idea ei toimi. WSOY 2009
Aamulehti 23.2.2010, A13
Kauppalehti Optio 7/2010, 20-27
http://tamk-liko.blogspot.com/2010/02/alf-rehnin-nakemykset.html
Kirjoitin sanomalehti Kalevaan 10.5 2010. mielipidekirjoituksen siitä, kuinka täällä kotikaupungissani Oulussa pelätään uusia ideoita. Esitin kysymyksen, miksi uudet ajatukset systemaattisesti torjutaan samaan aikaan, kun toivotaan uudistumista? Kirjoitin tekstin omalla nimelläni ja sähköpostiosoitteellani varustettuna ja lupasin sähköpostitse vastata kaikille, jotka kertovat näkemyksensä siitä, mikä on vastaus tähän kysymykseen. Sain kaksi vastausta, joista toisen julkaistúna samaisella Kalevan palstalla, jolle itsekin kirjoitin. Sen pääpointti oli lähinnä esittää vastakysymys, eli onko torjumis(t)en syynä mahdollisesti ollut se, että esitetyt ideat ovat yksinkertaisesti olleet toteuttamiskelvottomia. Onhan sekin tietysti yksi vaihtoehto, ilman muuta.
Haluan kuitenkin viedä tämän asian hieman abstraktimmalle tasolle ottamatta nyt erityisesti kantaa kenenkään yksittäisen henkilön esittämiin ideoihin tai niiden hyvyyteen. Negatiivisen suhtautumisen syy näet piilee syvemmällä. Siinä, että kuullessaan jonkin uuden ajatuksen tai idean ihminen pyrkii asettamaan kuulemansa olemassa oleviin, hänelle ennestään tuttuihin konteksteihin ja raameihin ja ellei se onnistu, ajatus tulee torjutuksi. Idea rikkoo tutun kaavan. Mutta hei! Se juuri on idean idea: rikkoa kaava ja aiheuttaa häiriö, kuten Kulmala kirjassaan toteaa.
Mielestäni myös Alf Rehn on oikeilla linjoilla sanoessaan, että olemme liikaa kiinni siinä, mitä on ennen ollut. Tästä pitäisi päästä eroon ja astua oman mukavuusalueen ulkopuolelle etsimään vaarallista ajattelua ja vaarallisia ideoita. Vaarallisuus tarkoittaa kaikkea sellaista, joka pelottaa, inhottaa ja naurattaa vanhassa kiinni olevia ihmsiä. On toki ihan ymmärrettävää, miksi vaarallisten ideoiden etsiminen tuntuu heistä epämiellyttävältä; se vaatisi heitä katsomaan sinne, minne he eivät haluaisi katsoa, ja kuuntelemaan niitä, joita he eivät haluaisi kuunnella. Se vain pitäisi siitä huolimatta uskaltaa tehdä. Emme voi etukäteen tietää, mikä toimii. Miksemme siis kokeilisi myös järjettömältä, hölmöltä tai hassulta tuntuvia asioita?
Kaimani kirjoittaa ”Ideoissa ei ole mitään järkeä. Ellei niitä jaa. Holtittomasti, rohkeasti ja yhdessä. Kun häiritsevät, seksikkäät ja hohtavat ideat kulkeutuvat yhteiksiksi tarinoiksi asti, syntyy iloista ja ihmeellistä toimintaa”. Olen samaa mieltä.
Jos jollakulla on jonkinlainen idea jostakin, tai vaikkei olisi mitään ideaa mistään, mutta haluaisi, että olisi, niin se sähköpostiosoitteeni löytyy tuota sivun oikeassa laidassa olevaa linkkiä klikkaamalla. Ruvetaan ideoimaan :)
Ja vielä lisätiedon lähteet:
Kulmala, Marko: Hyvä idea ei toimi. WSOY 2009
Aamulehti 23.2.2010, A13
Kauppalehti Optio 7/2010, 20-27
http://tamk-liko.blogspot.com/2010/02/alf-rehnin-nakemykset.html
tiistai 20. huhtikuuta 2010
Junista ja niiden raiteista
Kävin viikonloppuna Tampereella, tuossa mustan makkaran ja Näsinneulan tyyssijassa. Kuten arvata saattoi, junat olivat täynnä, koska Islannissa viime keskiviikkona alkaneen tulivuorenpurkauksen vuoksi sinivalkoisin tai muunkaan värisin siivin lentäminen ei onnistunut. Juna on yleensä se kulkuväline, joka tulee seuraavaksi mieleen.
Routavaurion vuoksi kuljimme alennettua nopeutta etenkin Oulu-Kokkola-välillä. No, meillähän on totuttu siihen, että junat ovat aina myöhässä, enemmän tai vähemmän. Ravintolavaunuunhan voisi aikansa kuluksi mennä virkistäytymään sopuhintaisen kahvin ja pullan taikka Avecran tädin omakätisesti lämmittämän (liha)pulla-aterian muodossa. Mutta voi. Ravintolavaunu saatiin teknisten ongelmien vuoksi avattua vasta paljon myöhemmin. Ja sen vihdoin avauduttua oli tuossa kiskojen keitaassa kansaa kuin Hulluilla Päivillä konsanaan: jos vaikka jonottamisesta olisi ennen Tamperetta selvinnytkin, ei istumapaikasta ollut tietoakaan.
Junamatkailu on jo hyvän tovin koettanut nostaa profiiliaan ja sitä on markkinoitu muun muassa -tai oikeastaan lähes yksinomaan- ympäristöystävällisyydellä. Mielestäni tämä onkin aivan relevantti ja kannatettava tavoite. Mutta kyse ei olekaan nyt tavoitteen hyvyydestä, vaan jostain ihan muusta. Nimittäin siitä realismista, että pelkästään tämä argumentti ei vielä riitä tekemään junasta todellista vaihtoehtoa lentoliikenteelle. Siis sellaista vaihtoehtoa, jota suuret ihmismassat siirtyisivät lentoliikenteen sijasta käyttämään; sehän lienee se perimmäinen tai ainakin ympäristön kannalta paras tavoite.
Jotta raideliikenteestä ihan oikeasti saataisiin varteenotettava vaihtoehto, pitää rataverkon kehittämiseen panostaa nopeasti ja voimakkaasti, jotta matka-ajat pidemmillä matkoilla lyhenevät. Myös junalippujen hintoja pitää saada alemmas: jos lentäminen on vain hieman kalliimpaa, matkustaja valitsee yleensä lentämisen juuri lyhyemmän matka-ajan vuoksi. Saati, jos lentäminen on halvempaa kuin junan käyttäminen, mikä on hyvin mahdollista silloin, jos ihminen pystyy joustamaan aikataulustaan. Lentolippujen hinnat kun joustavat kysynnän mukaan, toisin kuin junalippujen.
Miksi näihin kahteen asiaan pitää puuttua nopeasti?
Islannin tapahtumat ovat todistaneet sen, että muussa tapauksessa junamatkustus lisääntyy ainoastaan pakon edessä eli tilanteessa, jossa on käytettävissä vain sitä huonompia vaihtoehtoja. Vai toivooko joku, että tulivuorenpurkaukset yleistyisivät, jotta junien käyttöaste saadaan nousuun?
Routavaurion vuoksi kuljimme alennettua nopeutta etenkin Oulu-Kokkola-välillä. No, meillähän on totuttu siihen, että junat ovat aina myöhässä, enemmän tai vähemmän. Ravintolavaunuunhan voisi aikansa kuluksi mennä virkistäytymään sopuhintaisen kahvin ja pullan taikka Avecran tädin omakätisesti lämmittämän (liha)pulla-aterian muodossa. Mutta voi. Ravintolavaunu saatiin teknisten ongelmien vuoksi avattua vasta paljon myöhemmin. Ja sen vihdoin avauduttua oli tuossa kiskojen keitaassa kansaa kuin Hulluilla Päivillä konsanaan: jos vaikka jonottamisesta olisi ennen Tamperetta selvinnytkin, ei istumapaikasta ollut tietoakaan.
Junamatkailu on jo hyvän tovin koettanut nostaa profiiliaan ja sitä on markkinoitu muun muassa -tai oikeastaan lähes yksinomaan- ympäristöystävällisyydellä. Mielestäni tämä onkin aivan relevantti ja kannatettava tavoite. Mutta kyse ei olekaan nyt tavoitteen hyvyydestä, vaan jostain ihan muusta. Nimittäin siitä realismista, että pelkästään tämä argumentti ei vielä riitä tekemään junasta todellista vaihtoehtoa lentoliikenteelle. Siis sellaista vaihtoehtoa, jota suuret ihmismassat siirtyisivät lentoliikenteen sijasta käyttämään; sehän lienee se perimmäinen tai ainakin ympäristön kannalta paras tavoite.
Jotta raideliikenteestä ihan oikeasti saataisiin varteenotettava vaihtoehto, pitää rataverkon kehittämiseen panostaa nopeasti ja voimakkaasti, jotta matka-ajat pidemmillä matkoilla lyhenevät. Myös junalippujen hintoja pitää saada alemmas: jos lentäminen on vain hieman kalliimpaa, matkustaja valitsee yleensä lentämisen juuri lyhyemmän matka-ajan vuoksi. Saati, jos lentäminen on halvempaa kuin junan käyttäminen, mikä on hyvin mahdollista silloin, jos ihminen pystyy joustamaan aikataulustaan. Lentolippujen hinnat kun joustavat kysynnän mukaan, toisin kuin junalippujen.
Miksi näihin kahteen asiaan pitää puuttua nopeasti?
Islannin tapahtumat ovat todistaneet sen, että muussa tapauksessa junamatkustus lisääntyy ainoastaan pakon edessä eli tilanteessa, jossa on käytettävissä vain sitä huonompia vaihtoehtoja. Vai toivooko joku, että tulivuorenpurkaukset yleistyisivät, jotta junien käyttöaste saadaan nousuun?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)